Miten ihminen voi ollakkaan niin tyhmä? Et sinä ole ikinä minua rakastanut. Olet himoinnut, halunnut, haaveillut. Tänään minä sen tajusin. 16 vuoden jälkeen. Tunnen itseni niin idiootiksi.

Tämä päivä, täydellinen. Sanoit ettet ole tulossa tänne, mutta vannotit minua monesti, että saavun meidän lentokentälle. Sinä sanoit olevasi toisella kentällä, siellä missä myös aurinko on paistanut sanoessasi rakastavasi minua. Olisimme yhdessä erillään.

Niin monesti olen ehtinyt toivoa, että sinä tulisit meidän paikkaan juuri silloin kun minä olisin siellä toivomassa meille yhteistä tulevaisuutta, hakemassa lohtua ja uskoa elämään. Yllätit minut täysin. Sinä tulit 600 kilometrin päästä. Tapaamaan minua. Olin onnesta sykkyrällä. Sellaista riemua en ole ikinä tuntenut. Pidätin ne kaikki kyyneleet jotka oli tulossa. Halasin sinua, en halunnut päästää pois. Tuoksusi oli huumaava. Silmäsi, hymysi..en jatka tätä, koska kyyneleet alkavat vieriä poskillani.

Kuinka tämä voikaan kuulostaa juuri siltä mitä olen voinut vain toivoa sisimmässäni. Mistä on haaveillut viimeisen kahden vuoden ajan, mistä on haaveillut viimeisen 16 vuoden ajan. Kaikki oli täydellistä.

Kaikkien niiden rivien välistä, ainut asia mikä sinua kiinnostaa on minun vartaloni. Sitä sinä rakastat, rakastat kuinka laitan pääsi sekaisin himolla. En tarkoita, ettenkö haluaisi, himoitsisi ja haaveilisi sinusta. Sinä olet ainut joka saa minut tuntemaan tätä kaikkea. Siinä on pieni mutta...Mutta minä haluan sinut monella muullakin tavalla, toisin kuin sinä.

Ei menneisyys ole este meille, sinun rakkautesi on. Sitä ei ole. Pidät minusta, en usko että se riittää minulle kovinkaan pitkään enää.

Täydellinen lentokenttä, se on palasina. Mutta tiedän sinne palaavani vielä uudestaan. Joka kerta. Olen säälittävä.

Rakastan sinua.