Luulin tuntevani itseni. Kymmenen vuoden aikana elämässäni käyneet suhteet eivät ole koskaan kestäneet välimatkaa. Luulin, ettei minusta ole etäsuhteisiin. Unohdan niin helposti toisen ihmisen olemassaolon, en ole koskaan ikävöinyt heitä tarpeeksi. Olenko siis ketään oikeasti rakastanut?

Luulin jossain vaiheessa unohtaneeni sinut. Mutta nyt jälkeenpäin elämääni ajatellen muistellen kaikkea mitä on tapahtunut,olet ollut luonani aina. Nyt muistan ne kaikki yksinäisyyden hetket jolloin ajattelin vain sinua. Mietin mitä sinun elämääsi kuuluu ja muistelin yhteisiä hetkiä.

Onko jo aika päästää irti? Olen saanut sinulta vain onnenmurusia. Pitäsikö minulla alkaa rakentamaan niistä muistoista menneisyys ja unohtaa haaveilla tulevaisuudesta. Tulenko minä silloin onnellisemmaksi?

En enää itke näitä asioita kirjoittaessa, nämä ajatukset pulppuaa päähäni ja auttavat minua järkeilemään omaa elämää eteenpäin. Ei, en ole onneton jos sitä joku epäilee. Olen erittäin onnellinen, mietin vain voinko tulla vielä onnellisemmaksi. Onnellisuus ei ole vakio, on oikein tuntea surua, ahdistusta ja ikävää. Niitä pahoja tunteita, joista yleensä vaietaan muiden kuin parhaimpien ystävien keskellä. Mutta silloinkin pitää muistaa katsoa ylös maasta ja muistaa, että me jokainen olemme vastuussa omasta onnellisuudestamme.

Olen onnellinen, mutta voinko olla onnellisempi ilman sinua?