Laitoin sinulle viestin. "Olet oikeassa taas kerran, menneisyys on aivan liian suuri taakka meille. Sudet olisivat syöneet ja meidät olisi tuomittu turmioon perheissämme. Toivon että vielä tapaavamme, minä en jaksa enää haaveilla sinusta, olen turhautunut tilanteeseemme."

Ja sinä vastasit. "En halua tätä synkkyyttä enempää sinulle enkä itselleni. Tehdään taas niin kuin asiat vaatii. Mitä minä voisin sinulle sanoa? Miten minä rauhoittaisin mielesi? Olet kaukana, se on niin vaikea toteuttaa. Mietin elämääni ja sinun nimi on sillä listalla."

Ja taas olemme siinä samassa tilanteessa. Sanomassa hyvästejä toisillemme, mutta vannomassa rivien välissä ikuista rakkautta. Vai onko tämä vain erotomaniaa? Luenko väärin rivit?

Ei, nyt en enää haaveile. Katseeni on tulevaisuudessa. Siellä missä sinua ei ole. Olen vahva, kunnes taas murenen. Tämä ei tule olemaan helppoa, kaipaan jo sinua.